Seuraava tarina on peräisin Marjaneh Bakhtiarin kirjoittamasta romaanista Mistään kotosin (s.360). Omasta puolestani toivon, että osaisin käyttää Jumalan (kunnioitettu ja ylistetty olkoon Hän) minulle suoman elinajan viisaammin kuin tarinan ihminen. Tarinassa tuntuu kuitenkin olevan ainakin jonkin verran perää, sillä tunnistan lähipiiristäni henkilöitä, joihin seuraava kuvaus sopii.
Jumala oli antanut ihmiselle yhtä pitkän elinajan kuin aasille ja koiralle, kolmekymmentä vuotta. Aasi kuitenkin tyytyi viiteentoista vuoteen ja lahjoitti loput vuotensa ihmiselle. Koira ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan se teki samoin. Niin ihminen sai kuusikymmentä vuotta elinaikaa. Siitä saakka on kuitenkin ollut niin, että ihminen elää hyvää ja täysipainoista elämää vain kolmenkymmenen ensimmäisen vuotensa ajan. Kolmenkymmenen ja neljänkymmenviiden vuoden välillä hän tekee liikaa töitä ja kerää itselleen tyhjänpäiväistä puuhaa ja monenlaista kapinetta. Neljänkymmenenviiden ja kuudenkymmenen välillä hän vahtii majaansa, jossa on koko hänen omaisuutensa, ja haukkuu kuin hullu heti kun joku tulee lähelle.
maanantai 16. elokuuta 2010
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Vilkaisu maailmaan
Jos kutistaa maailman väestön sadan asukkaan kyläksi, tulos on tämä. Kylässä asuisi:
57 aasialaista, 21 eurooppalaista,
14 amerikkalaista ja 8 afrikkalaista.
Heistä 52 olisi naisia ja 48 miehiä.
70 olisi ei-valkoisia ja 30 valkoisia.
70 olisi ei-kristittyjä ja 30 kristittyjä.
89 olisi heteroita ja 11 homoseksuaaleja.
6 ihmistä omistaisi 59 prosenttia koko kylän omaisuudesta ja kaikki kuusi olisivat Yhdysvalloista.
80 asuisi ala-arvoisessa asunnossa, 30 ei osaisi lukea.
50 kärsisi aliravitsemuksesta.
1 olisi kuolemaisillaan. 1 olisi syntymässä.
1 olisi käynyt korkeakoulun.
1 omistaisi tietokoneen.
Kun katsoo maailmaa tiivistetyssä muodossa,
tarve hyväksyntään, ymmärrykseen ja
koulutukseen näkyy ilmeisen selvästi.
Myös seuraavia asioita kannattaa miettiä:
Jos heräsit tänä aamuna hyvässä kunnossa, olet
onnekkaampi kuin ne miljoona ihmistä, jotka
eivät selviä tästä viikosta hengissä.
Jos et ole koskaan pelännyt sodassa,
istunut vankilassa, tullut kidutetuksi tai
nähnyt nälkää, olet paremmassa asemassa
kuin 500 miljoonaa maailman ihmistä.
Jos voit käydä kirkossa tulematta ahdistelluksi,
vangituksi, kidutetuksi tai tapetuksi, olet
onnellisempi kuin kaksi miljoonaa ihmistä.
Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteet päällä ja
koti tai paikka missä nukkua, olet rikkaampi kuin
75 prosenttia maailman väestöstä.
Jos sinulla on puhdasta juomavettä, sinulla on
enemmän kuin miljardilla muulla ihmisellä.
Jos sinulla on vielä rahaa pankissa, kukkarossa tai
sukanvarressa, olet yksi maailman rikkaimpia ja
kuulut sen 8 prosentin joukkoon,
joka on maailman taloudellista pintakermaa.
Jos vanhempasi ovat vielä elossa ja naimisissa,
olet erittäin harvinainen.
Joku on sanonut: minkä taakseen
jättää, sen edestään löytää.
Työskentele, kuten et tarvitsisi rahaa.
Rakasta, kuten sinua ei olisi koskaan satutettu. [...]
Tiedot keräsi ja kirjoitti tuntematon.
Lähde: Abu-Hanna, Umayya: Sinut (s. 85-86)
57 aasialaista, 21 eurooppalaista,
14 amerikkalaista ja 8 afrikkalaista.
Heistä 52 olisi naisia ja 48 miehiä.
70 olisi ei-valkoisia ja 30 valkoisia.
70 olisi ei-kristittyjä ja 30 kristittyjä.
89 olisi heteroita ja 11 homoseksuaaleja.
6 ihmistä omistaisi 59 prosenttia koko kylän omaisuudesta ja kaikki kuusi olisivat Yhdysvalloista.
80 asuisi ala-arvoisessa asunnossa, 30 ei osaisi lukea.
50 kärsisi aliravitsemuksesta.
1 olisi kuolemaisillaan. 1 olisi syntymässä.
1 olisi käynyt korkeakoulun.
1 omistaisi tietokoneen.
Kun katsoo maailmaa tiivistetyssä muodossa,
tarve hyväksyntään, ymmärrykseen ja
koulutukseen näkyy ilmeisen selvästi.
Myös seuraavia asioita kannattaa miettiä:
Jos heräsit tänä aamuna hyvässä kunnossa, olet
onnekkaampi kuin ne miljoona ihmistä, jotka
eivät selviä tästä viikosta hengissä.
Jos et ole koskaan pelännyt sodassa,
istunut vankilassa, tullut kidutetuksi tai
nähnyt nälkää, olet paremmassa asemassa
kuin 500 miljoonaa maailman ihmistä.
Jos voit käydä kirkossa tulematta ahdistelluksi,
vangituksi, kidutetuksi tai tapetuksi, olet
onnellisempi kuin kaksi miljoonaa ihmistä.
Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteet päällä ja
koti tai paikka missä nukkua, olet rikkaampi kuin
75 prosenttia maailman väestöstä.
Jos sinulla on puhdasta juomavettä, sinulla on
enemmän kuin miljardilla muulla ihmisellä.
Jos sinulla on vielä rahaa pankissa, kukkarossa tai
sukanvarressa, olet yksi maailman rikkaimpia ja
kuulut sen 8 prosentin joukkoon,
joka on maailman taloudellista pintakermaa.
Jos vanhempasi ovat vielä elossa ja naimisissa,
olet erittäin harvinainen.
Joku on sanonut: minkä taakseen
jättää, sen edestään löytää.
Työskentele, kuten et tarvitsisi rahaa.
Rakasta, kuten sinua ei olisi koskaan satutettu. [...]
Tiedot keräsi ja kirjoitti tuntematon.
Lähde: Abu-Hanna, Umayya: Sinut (s. 85-86)
torstai 28. tammikuuta 2010
Uskomuksia ja uskomushoitoja
Suomessakin monenlaiset vaihtoehtohoidot tulevat yhä suosituimmiksi ja suosituimmiksi. On homeopatiaa, vyöhyketerapiaa, enkelihoitoja, kristallihoitoja sun muita, joihin suomalaiset syytävät rahaa. Ihmisiä ei tunnu kiinnostavan, onko menetelmien vaikuttavuudesta todella tieteellistä näyttöä, mikä on menetelmän mahdollinen vaikutusmekanismi ja onko hoidolla haittavaikutuksia. "Ei minua kiinnosta tieteellinen näyttö", sanoi eräs vaihtoehtohoitoja tekevä henkilö. Näin ajattelevat monet asiakkaatkin.
Mielestäni vaihtoehtohoitojen kasvava suosio kertoo jotain ihmisten henkisestä tilasta. Ihmiset janoavat tulla kosketetuiksi, kuulluiksi ja huomioiduiksi. Ihmiset kaipaavat uskoa parempaan tulevaan tai kohenevaan fyysiseen vointiin. Moni on menettänyt uskonsa perinteiseen tieteeseen ja lääketieteelliseen hoitoon, ja hakee apua ja lohtua kaikenlaisilta kansanparantajilta ja poppamiehiltä.
Mutta millaisiista keinoista apua haetaan? Keinoista, jotka väittävät, että vedellä on muisti ja äärettömän pieni lääketippa veteen laimennettuna auttaa paremmin kuin väkevämpi annos. Keinoista, jotka väittävät vaikuttavansa ihmisen tuntemattomiin energiavirtoihin tai välittävänsä enkelien voimaa hoitajan käsien kautta. Uskomushoito on juuri sopiva nimi näille huuhaahoidoille.
Samaan aikaan kun ihmiset juoksevat parantamassa itseään uskomuksiin perustuvissa hoidoissa, uskonnot ovat lamassa. Kehoja hoidetaan taikakeinoilla, mutta sielu jää ilman ravintoa ja lääkettä. Kumman hoitaminen olisikaan tärkeämpää? Jos kehoa ei hoideta, se johtaa pahimmillaan kuolemaan. Miten käy, jos sielua ei hoideta?
Meidän muslimien tulisi muistuttaa ihmisiä siitä, että psyyke ja sielu tarvitsevat myös ravintoa. Myös ihmisen sydän kaipaa rauhaa ja hellyyttä, tunteen siitä, että elämässä on merkitys ja on olemassa jokin suurempi voima joka voi meitä auttaa.
Islamin ja poppaskonstien ero on siinä, että islamin tarkoitus ei ole rahastaa. Kun muslimeina maksamme almuveroa, emme anna rahoja ahneille huijareille, vaan lähimmäisillemme ja apua tarvitseville. Islam ei väitä, että se parantaisi meitä maagisella tavalla pienistä krempoista tai isoista taudeista. Se lupaa paljon enemmän: sydämen puhtautta, terveelliset elämäntavat ja paikan Paratiisissa. Islam ei ole ristiriidassa tieteen kanssa, kuten useat uskomushoidot ovat.
Toki islamissakin on kyse uskosta, ei tieteestä. Islamiin uskomalla ihminen ei kuitenkaan heitä rahaa kankkulan kaivoon ja altista terveyttään tarpeettomaan vaaraan, mitä uskomushoidot voivat tehdä. Silti uskomalla yhteen, ikuiseen Jumalaan, ihminen voi tuntea tulleensa kosketetuksi ja välitetyksi kuin mitä uskomushoitojan käsissä - ja vielä enemmän ja voimakkaammin. Islam koskettaa väkevällä tavalla koko ihmistä, ruumista ja sielua, ja voi avata tien muutokseen ja parempaan elämään. Ei ehkä rikkaampaan ja terveempään, mutta tasapainoisempaan ja eheämpään elämään.
Kumman käsiin kannattaa oma terveytensä ja elämänsä laittaa: poppamiehen, joka ei itsekään osaa selittää hoitojensa vaikutusta, vai suuren ja kaikkivaltiaan Jumalan, joka tietää kaiken?
Mielestäni vaihtoehtohoitojen kasvava suosio kertoo jotain ihmisten henkisestä tilasta. Ihmiset janoavat tulla kosketetuiksi, kuulluiksi ja huomioiduiksi. Ihmiset kaipaavat uskoa parempaan tulevaan tai kohenevaan fyysiseen vointiin. Moni on menettänyt uskonsa perinteiseen tieteeseen ja lääketieteelliseen hoitoon, ja hakee apua ja lohtua kaikenlaisilta kansanparantajilta ja poppamiehiltä.
Mutta millaisiista keinoista apua haetaan? Keinoista, jotka väittävät, että vedellä on muisti ja äärettömän pieni lääketippa veteen laimennettuna auttaa paremmin kuin väkevämpi annos. Keinoista, jotka väittävät vaikuttavansa ihmisen tuntemattomiin energiavirtoihin tai välittävänsä enkelien voimaa hoitajan käsien kautta. Uskomushoito on juuri sopiva nimi näille huuhaahoidoille.
Samaan aikaan kun ihmiset juoksevat parantamassa itseään uskomuksiin perustuvissa hoidoissa, uskonnot ovat lamassa. Kehoja hoidetaan taikakeinoilla, mutta sielu jää ilman ravintoa ja lääkettä. Kumman hoitaminen olisikaan tärkeämpää? Jos kehoa ei hoideta, se johtaa pahimmillaan kuolemaan. Miten käy, jos sielua ei hoideta?
Meidän muslimien tulisi muistuttaa ihmisiä siitä, että psyyke ja sielu tarvitsevat myös ravintoa. Myös ihmisen sydän kaipaa rauhaa ja hellyyttä, tunteen siitä, että elämässä on merkitys ja on olemassa jokin suurempi voima joka voi meitä auttaa.
Islamin ja poppaskonstien ero on siinä, että islamin tarkoitus ei ole rahastaa. Kun muslimeina maksamme almuveroa, emme anna rahoja ahneille huijareille, vaan lähimmäisillemme ja apua tarvitseville. Islam ei väitä, että se parantaisi meitä maagisella tavalla pienistä krempoista tai isoista taudeista. Se lupaa paljon enemmän: sydämen puhtautta, terveelliset elämäntavat ja paikan Paratiisissa. Islam ei ole ristiriidassa tieteen kanssa, kuten useat uskomushoidot ovat.
Toki islamissakin on kyse uskosta, ei tieteestä. Islamiin uskomalla ihminen ei kuitenkaan heitä rahaa kankkulan kaivoon ja altista terveyttään tarpeettomaan vaaraan, mitä uskomushoidot voivat tehdä. Silti uskomalla yhteen, ikuiseen Jumalaan, ihminen voi tuntea tulleensa kosketetuksi ja välitetyksi kuin mitä uskomushoitojan käsissä - ja vielä enemmän ja voimakkaammin. Islam koskettaa väkevällä tavalla koko ihmistä, ruumista ja sielua, ja voi avata tien muutokseen ja parempaan elämään. Ei ehkä rikkaampaan ja terveempään, mutta tasapainoisempaan ja eheämpään elämään.
Kumman käsiin kannattaa oma terveytensä ja elämänsä laittaa: poppamiehen, joka ei itsekään osaa selittää hoitojensa vaikutusta, vai suuren ja kaikkivaltiaan Jumalan, joka tietää kaiken?
perjantai 15. tammikuuta 2010
Päivän sitaatti
Seuraava lyhyt tarina on peräisin Yasmina Khadran teoksesta Bagdadin kutsu. Mielestäni siinä kiteytyy jotain olennaista uskon olemuksesta, joten siksi halusin kirjoittaa sen tänne muidenkin luettavaksi.
Kun johdin viisikymmentä vuotta sitten Jordaniassa setäni satapäistä kamelikaravaania, pysähdyin kerran Ammanin lähistöllä erääseen kylään. Oli rukouksen aika. Menin miehineni moskeijaan ja ryhdyimme puhdistautumaan kivetyllä pikkupihalla. Silloin imaami, säihkyvään kaapuun pukeutunut vaikuttava mies, tuli luokseni. ”Mitä te teette, poikani?”, hän ihmetteli. ”Peseydymme rukousta varten”, minä vastasin. ”Luuletteko te, että vesileilinne riittävät puhdistamaan teidät?”, kysyi imaami. ”Täytyyhän meidän toki puhdistautua ennen kuin menemme rukoussaliin”, selitin. Silloin imaami otti taskustaan kauniin ja tuoreen viikunan, pesi sen perusteellisesti vesikulhossa ja halkaisi sen sitten silmiemme edessä. Kaunis viikuna kuhisi matoja. Imaami päätti opetuksen sanoen: ”Ei ole kyse ruumiin vaan sielun puhdistamisesta, poikani. Jos te olette mätiä sisältä, joet ja meretkään eivät kykene teitä puhdistamaan.”
Kun johdin viisikymmentä vuotta sitten Jordaniassa setäni satapäistä kamelikaravaania, pysähdyin kerran Ammanin lähistöllä erääseen kylään. Oli rukouksen aika. Menin miehineni moskeijaan ja ryhdyimme puhdistautumaan kivetyllä pikkupihalla. Silloin imaami, säihkyvään kaapuun pukeutunut vaikuttava mies, tuli luokseni. ”Mitä te teette, poikani?”, hän ihmetteli. ”Peseydymme rukousta varten”, minä vastasin. ”Luuletteko te, että vesileilinne riittävät puhdistamaan teidät?”, kysyi imaami. ”Täytyyhän meidän toki puhdistautua ennen kuin menemme rukoussaliin”, selitin. Silloin imaami otti taskustaan kauniin ja tuoreen viikunan, pesi sen perusteellisesti vesikulhossa ja halkaisi sen sitten silmiemme edessä. Kaunis viikuna kuhisi matoja. Imaami päätti opetuksen sanoen: ”Ei ole kyse ruumiin vaan sielun puhdistamisesta, poikani. Jos te olette mätiä sisältä, joet ja meretkään eivät kykene teitä puhdistamaan.”
torstai 14. tammikuuta 2010
Suomalainen
Kävelen kotiin kaverilta. Joku satunnainen pyöräilijä pysähtyy viereeni ja tarjoaa kyytiä tarakallaan. Minä kieltäydyn. Olihan se hieno ele, mutta en ole niin luottavainen, että menisin istumaan tuntemattomien tarakalle. Pyöräilijä jää pyöräilemään hitaasti viereeni ja toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää. Toivotan takaisin sitä samaa, sillä Suomen itsenäisyys on merkittävä asia itsellenikin, asunhan täällä.
Sen jälkeen pyöräilijä alkaa kysellä uteliaisuuttaan. Mistä päin olen, miltä tuntuu asua Suomessa ja niin edelleen. Minä vastaan kohteliaasti. Siellä synnytty, sieltä kotoisin ja Suomessa asuttu vaippaiästä lähtien. Siis olen suomalainen, sanoo pyöräilijä. Niin kai, vastaan jotain tuohon tyyliin. Pyöräilijä menee pois ja minä jään miettimään sanojani ja vastauksiani ja pyöräilijän sanoja.
Todellisuudessa en nimittäin tunne itseäni suomalaiseksi. Minä en näytä suomalaiselta, minulla ei ole sama kulttuuriperintö kuin suomalaisilla, arvomaailmani - vaikka Suomessa olenkin asunut - on otettu sieltä sun täältä ympäri maailmaa (toisin sanoen ei ole puhtaasti suomalainen), sydämeni on myös siellä sun täällä ympäri maailmaa, isovanhempani eivät sotineet Suomen puolesta eikä minua ulkomailla osata tunnistaa suomalaiseksi eikä edes länsimaalaiseksi. Eroan suomalaisista siis todella paljon.
Samalla aloin miettiä sitä, että miksi suomalaiset tahtovat omia minua itselleen. Ymmärrän, että on suuri kunnia ja kohteliaisuus suomalaisten puolelta, että he hyväksyvät minut yhtenä heistä, mutta toisaalta onko sitä välttämättä osoitettava nimittämällä minua suomalaiseksi? Etenkään kun en voi olla varma siitä, olisivatko he samaa mieltä enää, jos teen jonkun suuren rikoksen. Miten uutisotsikot minua nimittäisivät, jos jäisin kiinni esimerkiksi pahoinpitelemästä naapuria, potkimasta koiria tai vaikka (Jumala minua siltä ja näistä muistakin teoista varjelkoon) murhaamasta ihmisiä? Vähän arvelen, että olisin silloin maahanmuuttajanuori, islamisti (hyi tuota sanaa) tai ulkomaalaistaustainen suomalainen tai jos jotakin muuta nimeä käytettäisiin, niin se ei olisi ainakaan pelkkä "suomalainen".
Kaikkein mieluiten olen siis se, mistä vanhempani tulevat. Vaikka arvostan suomalaisia ja heidän kulttuuriaan, en pysty täydellisesti koskaan sulautumaan heidän joukkoonsa. Eihän se haittaa? Saanhan asua täällä, tehdä töitä, opiskella ja siitä huolimatta säilyttää tietoisuuteni omista juuristani, pysyä korkeintaan ulkomaalaisena suomalaisena?
Sen jälkeen pyöräilijä alkaa kysellä uteliaisuuttaan. Mistä päin olen, miltä tuntuu asua Suomessa ja niin edelleen. Minä vastaan kohteliaasti. Siellä synnytty, sieltä kotoisin ja Suomessa asuttu vaippaiästä lähtien. Siis olen suomalainen, sanoo pyöräilijä. Niin kai, vastaan jotain tuohon tyyliin. Pyöräilijä menee pois ja minä jään miettimään sanojani ja vastauksiani ja pyöräilijän sanoja.
Todellisuudessa en nimittäin tunne itseäni suomalaiseksi. Minä en näytä suomalaiselta, minulla ei ole sama kulttuuriperintö kuin suomalaisilla, arvomaailmani - vaikka Suomessa olenkin asunut - on otettu sieltä sun täältä ympäri maailmaa (toisin sanoen ei ole puhtaasti suomalainen), sydämeni on myös siellä sun täällä ympäri maailmaa, isovanhempani eivät sotineet Suomen puolesta eikä minua ulkomailla osata tunnistaa suomalaiseksi eikä edes länsimaalaiseksi. Eroan suomalaisista siis todella paljon.
Samalla aloin miettiä sitä, että miksi suomalaiset tahtovat omia minua itselleen. Ymmärrän, että on suuri kunnia ja kohteliaisuus suomalaisten puolelta, että he hyväksyvät minut yhtenä heistä, mutta toisaalta onko sitä välttämättä osoitettava nimittämällä minua suomalaiseksi? Etenkään kun en voi olla varma siitä, olisivatko he samaa mieltä enää, jos teen jonkun suuren rikoksen. Miten uutisotsikot minua nimittäisivät, jos jäisin kiinni esimerkiksi pahoinpitelemästä naapuria, potkimasta koiria tai vaikka (Jumala minua siltä ja näistä muistakin teoista varjelkoon) murhaamasta ihmisiä? Vähän arvelen, että olisin silloin maahanmuuttajanuori, islamisti (hyi tuota sanaa) tai ulkomaalaistaustainen suomalainen tai jos jotakin muuta nimeä käytettäisiin, niin se ei olisi ainakaan pelkkä "suomalainen".
Kaikkein mieluiten olen siis se, mistä vanhempani tulevat. Vaikka arvostan suomalaisia ja heidän kulttuuriaan, en pysty täydellisesti koskaan sulautumaan heidän joukkoonsa. Eihän se haittaa? Saanhan asua täällä, tehdä töitä, opiskella ja siitä huolimatta säilyttää tietoisuuteni omista juuristani, pysyä korkeintaan ulkomaalaisena suomalaisena?
perjantai 25. joulukuuta 2009
Lähi-idän viisas narri
Luettuani Aini Linjakummun teoksen Islamin globaalit verkostot löysin itselleni ennestään tutkimattoman aihepiirin: islamilaisen huumorinkerronnan. Erityisesti viehätyin kirjassa lyhyesti esiteltyyn mulla Nasraddinista. Kuka on tämä Lähi-idän kansanperinteen kuuluisimmaksi veijarihahmoksi tituleerattu hahmo, josta en ollut ennen kuullutkaan?
Internethaku tuo tulokseksi runsaasti (joskin yllättävän vähän suomen- ja englanninkielisiä) osumia, joista useimmissa toistellaan samoja yksityiskohtia: mulla Nasraddin tunnetaan Turkissa nimellä Hocan ja muissa arabimaissa häntä kutsutaan nimellä Dzuha. Hänen tempauksensa ovat yleensä harmittomia ja hyväntahtoisia. Hän on ”viisas narri”, jonka epärationaalisen toiminnan ja ajattelun takana piilee syvää viisautta. Mulla Nasraddinista on ilmestynyt myös ihan oma kirjansa, Jaakko Hämeen-Anttilan kokoama ja suomentama Viisas narri – tarinoita mulla Nasraddinista, jota en kuitenkaan saanut käsiini paikallisesta kirjastostani. Olisi mielenkiintoista tietää lisää tästä aiheesta, saada luetuksi edes tuo edellä mainittu kirja. Varsinkin suomen- tai englanninkielistä materiaalia islamilaiseen huumoriin liittyen on osunut silmiini valitettavan vähän.
Tässä vielä näyte Nasraddinin viisaudesta:
Lisää aiheesta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mulla_Nasraddin
http://wapedia.mobi/fi/Mulla_Nasraddin
http://ip1.com/imagina/info/nasraddin.html
Internethaku tuo tulokseksi runsaasti (joskin yllättävän vähän suomen- ja englanninkielisiä) osumia, joista useimmissa toistellaan samoja yksityiskohtia: mulla Nasraddin tunnetaan Turkissa nimellä Hocan ja muissa arabimaissa häntä kutsutaan nimellä Dzuha. Hänen tempauksensa ovat yleensä harmittomia ja hyväntahtoisia. Hän on ”viisas narri”, jonka epärationaalisen toiminnan ja ajattelun takana piilee syvää viisautta. Mulla Nasraddinista on ilmestynyt myös ihan oma kirjansa, Jaakko Hämeen-Anttilan kokoama ja suomentama Viisas narri – tarinoita mulla Nasraddinista, jota en kuitenkaan saanut käsiini paikallisesta kirjastostani. Olisi mielenkiintoista tietää lisää tästä aiheesta, saada luetuksi edes tuo edellä mainittu kirja. Varsinkin suomen- tai englanninkielistä materiaalia islamilaiseen huumoriin liittyen on osunut silmiini valitettavan vähän.
Tässä vielä näyte Nasraddinin viisaudesta:
Kaksi miestä kinasteli mulla Nasraddinin ikkunan alla keskellä yötä. Nasraddin
nousi ylös, kietoutui pelkästään peitteeseen ja ryntäsi ylös lopettamaan
metelin. Kun hän yritti selvittää juopuneiden miesten kinastelun syytä, toinen
heistä sieppasi Nasraddinin peitteen ja molemmat juoksivat karkuun. ”Mistä ne
miehet kiistelivät?”, Nasraddinin vaimo kysyi kun hän palasi sisään. ”Sen täytyi
olla peitto. Kun he saivat sen, riitely loppui.”
Lisää aiheesta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mulla_Nasraddin
http://wapedia.mobi/fi/Mulla_Nasraddin
http://ip1.com/imagina/info/nasraddin.html
torstai 15. lokakuuta 2009
Ystävä
Olen onnekas ihminen. Minulla on paljon hyviä tuttuja ja kavereita. Minua ympäröivät ihmiset, joista pidän ja jotka luullakseni tykkäävät minusta. Olisi niin ihana kutsua heitä ystäviksi. Olisi niin ihana olla heille läheinen.
Ongelman tekee kuitenkin yksi asia. Me uskomme eri lailla. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisin muita huonompina kuin mitä itse olen. Oikeastaan kyse on päinvastaisesta tunteesta. Minä tunnen pettäväni kaverini.
Kun olemme yhdessä, aikaa kuluu ja me tuemme toisiamme tämän elämän asioissa. Yritämme kannustaa toisiamme opiskelussa ja kovassa yrittämisessä. Tänään parin opiskelijatutun voimin olen jaksanut tehdä sellaista, mistä olisin luopunut yksin ollessani. Ulkoapäin kaikki näyttää hyvältä.
Sitten tulee ilta ja me erkanemme toisistamme. Mietin päivän kulkua. Mietin, miten ihania ihmisiä olen kohdannut. Mitä enemmän ajattelen tuttujani, sitä huonommaksi kaveriksi itseni tunnen. Se johtuu siitä, että minä ajattelen paljon pidemmälle, siihen aikaan, kun yksikään meistä ei enää kävele Maan kamaralla.
Itse ainakin toivoisin, että voisin tavata nykyisiä ystäviäni vielä kuoleman jälkeen iloisissa merkeissä. Haluaisin kohdata heitä Paratiisissa, olla heidän naapurinsa ja yhdessä muistella aikaa tässä elämässä. Haluaisin nähdä heidät onnellisena. Mutta vaikka kuinka haluaisin todistaa tämän tapahtuman, niin minkä vuoksi suuni pysyy mykkänä, tekoni huomaamattomina ja uskoni aste heikkona? Minkä vuoksi en yrittäisi auttaa kavereitani löytämään itselleen upean asunnon, suuremman maapläntin, kuin minkä he ikinä voivat omistaa Maassa, ja hienot ruuat, kun niiden saavuttaminen on kuitenkin todella yksinkertaista? Ennen kaikkea miksi en yrittäisi näyttää heille tien, jossa sekä he että Jumala olisivat tyytyväisiä? Ymmärtävätkö he, etten voi kutsua itseäni ystäväksi ennen kuin olen yrittänyt kertoa heille kaikesta tästä?
Unelmani on yksinkertainen. Ehdotuksen tekeminen on sitä vaikeampaa. Ehdotuksen, joka alkaisi sanoilla: "Etkö sinäkin haluaisi tavata minua Paratiisissa?..."
Ongelman tekee kuitenkin yksi asia. Me uskomme eri lailla. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisin muita huonompina kuin mitä itse olen. Oikeastaan kyse on päinvastaisesta tunteesta. Minä tunnen pettäväni kaverini.
Kun olemme yhdessä, aikaa kuluu ja me tuemme toisiamme tämän elämän asioissa. Yritämme kannustaa toisiamme opiskelussa ja kovassa yrittämisessä. Tänään parin opiskelijatutun voimin olen jaksanut tehdä sellaista, mistä olisin luopunut yksin ollessani. Ulkoapäin kaikki näyttää hyvältä.
Sitten tulee ilta ja me erkanemme toisistamme. Mietin päivän kulkua. Mietin, miten ihania ihmisiä olen kohdannut. Mitä enemmän ajattelen tuttujani, sitä huonommaksi kaveriksi itseni tunnen. Se johtuu siitä, että minä ajattelen paljon pidemmälle, siihen aikaan, kun yksikään meistä ei enää kävele Maan kamaralla.
Itse ainakin toivoisin, että voisin tavata nykyisiä ystäviäni vielä kuoleman jälkeen iloisissa merkeissä. Haluaisin kohdata heitä Paratiisissa, olla heidän naapurinsa ja yhdessä muistella aikaa tässä elämässä. Haluaisin nähdä heidät onnellisena. Mutta vaikka kuinka haluaisin todistaa tämän tapahtuman, niin minkä vuoksi suuni pysyy mykkänä, tekoni huomaamattomina ja uskoni aste heikkona? Minkä vuoksi en yrittäisi auttaa kavereitani löytämään itselleen upean asunnon, suuremman maapläntin, kuin minkä he ikinä voivat omistaa Maassa, ja hienot ruuat, kun niiden saavuttaminen on kuitenkin todella yksinkertaista? Ennen kaikkea miksi en yrittäisi näyttää heille tien, jossa sekä he että Jumala olisivat tyytyväisiä? Ymmärtävätkö he, etten voi kutsua itseäni ystäväksi ennen kuin olen yrittänyt kertoa heille kaikesta tästä?
Unelmani on yksinkertainen. Ehdotuksen tekeminen on sitä vaikeampaa. Ehdotuksen, joka alkaisi sanoilla: "Etkö sinäkin haluaisi tavata minua Paratiisissa?..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)