Uskomuksia ja uskomushoitoja

Suomessakin monenlaiset vaihtoehtohoidot tulevat yhä suosituimmiksi ja suosituimmiksi. On homeopatiaa, vyöhyketerapiaa, enkelihoitoja, kristallihoitoja  sun muita, joihin suomalaiset syytävät rahaa. Ihmisiä ei tunnu kiinnostavan, onko menetelmien vaikuttavuudesta todella tieteellistä näyttöä, mikä on menetelmän mahdollinen vaikutusmekanismi ja onko hoidolla haittavaikutuksia. "Ei minua kiinnosta tieteellinen näyttö", sanoi eräs vaihtoehtohoitoja tekevä henkilö. Näin ajattelevat monet asiakkaatkin.

Mielestäni vaihtoehtohoitojen kasvava suosio kertoo jotain ihmisten henkisestä tilasta. Ihmiset janoavat tulla kosketetuiksi, kuulluiksi ja huomioiduiksi. Ihmiset kaipaavat uskoa parempaan tulevaan tai kohenevaan fyysiseen vointiin. Moni on menettänyt uskonsa perinteiseen tieteeseen ja lääketieteelliseen hoitoon, ja hakee apua ja lohtua kaikenlaisilta kansanparantajilta ja poppamiehiltä.

Mutta millaisiista keinoista apua haetaan? Keinoista, jotka väittävät, että vedellä on muisti ja äärettömän pieni lääketippa veteen laimennettuna auttaa paremmin kuin väkevämpi annos. Keinoista, jotka väittävät vaikuttavansa ihmisen tuntemattomiin energiavirtoihin tai välittävänsä enkelien voimaa hoitajan käsien kautta. Uskomushoito on juuri sopiva nimi näille huuhaahoidoille.

Samaan aikaan kun ihmiset juoksevat parantamassa itseään uskomuksiin perustuvissa hoidoissa, uskonnot ovat lamassa. Kehoja hoidetaan taikakeinoilla, mutta sielu jää ilman ravintoa ja lääkettä. Kumman hoitaminen olisikaan tärkeämpää? Jos kehoa ei hoideta, se johtaa pahimmillaan kuolemaan. Miten käy, jos sielua ei hoideta?

Meidän muslimien tulisi muistuttaa ihmisiä siitä, että psyyke ja sielu tarvitsevat myös ravintoa. Myös ihmisen sydän kaipaa rauhaa ja hellyyttä, tunteen siitä, että elämässä on merkitys ja on olemassa jokin suurempi voima joka voi meitä auttaa.

Islamin ja poppaskonstien ero on siinä, että islamin tarkoitus ei ole rahastaa. Kun muslimeina maksamme almuveroa, emme anna rahoja ahneille huijareille, vaan lähimmäisillemme ja apua tarvitseville. Islam ei väitä, että se parantaisi meitä maagisella tavalla pienistä krempoista tai isoista taudeista. Se lupaa paljon enemmän: sydämen puhtautta, terveelliset elämäntavat ja paikan Paratiisissa. Islam ei ole ristiriidassa tieteen kanssa, kuten useat uskomushoidot ovat.

Toki islamissakin on kyse uskosta, ei tieteestä. Islamiin uskomalla ihminen ei kuitenkaan heitä rahaa kankkulan kaivoon ja altista terveyttään tarpeettomaan vaaraan, mitä uskomushoidot voivat tehdä. Silti uskomalla yhteen, ikuiseen Jumalaan, ihminen voi tuntea tulleensa kosketetuksi ja välitetyksi kuin mitä uskomushoitojan käsissä - ja vielä enemmän ja voimakkaammin. Islam koskettaa väkevällä tavalla koko ihmistä, ruumista ja sielua, ja voi avata tien muutokseen ja parempaan elämään. Ei ehkä rikkaampaan ja terveempään, mutta tasapainoisempaan ja eheämpään elämään.

Kumman käsiin kannattaa oma terveytensä ja elämänsä laittaa: poppamiehen, joka ei itsekään osaa selittää hoitojensa vaikutusta, vai suuren ja kaikkivaltiaan Jumalan, joka tietää kaiken?

Päivän sitaatti

Seuraava lyhyt tarina on peräisin Yasmina Khadran teoksesta Bagdadin kutsu. Mielestäni siinä kiteytyy jotain olennaista uskon olemuksesta, joten siksi halusin kirjoittaa sen tänne muidenkin luettavaksi.

Kun johdin viisikymmentä vuotta sitten Jordaniassa setäni satapäistä kamelikaravaania, pysähdyin kerran Ammanin lähistöllä erääseen kylään. Oli rukouksen aika. Menin miehineni moskeijaan ja ryhdyimme puhdistautumaan kivetyllä pikkupihalla. Silloin imaami, säihkyvään kaapuun pukeutunut vaikuttava mies, tuli luokseni. ”Mitä te teette, poikani?”, hän ihmetteli. ”Peseydymme rukousta varten”, minä vastasin. ”Luuletteko te, että vesileilinne riittävät puhdistamaan teidät?”, kysyi imaami. ”Täytyyhän meidän toki puhdistautua ennen kuin menemme rukoussaliin”, selitin. Silloin imaami otti taskustaan kauniin ja tuoreen viikunan, pesi sen perusteellisesti vesikulhossa ja halkaisi sen sitten silmiemme edessä. Kaunis viikuna kuhisi matoja. Imaami päätti opetuksen sanoen: ”Ei ole kyse ruumiin vaan sielun puhdistamisesta, poikani. Jos te olette mätiä sisältä, joet ja meretkään eivät kykene teitä puhdistamaan.”

Suomalainen

Kävelen kotiin kaverilta. Joku satunnainen pyöräilijä pysähtyy viereeni ja tarjoaa kyytiä tarakallaan. Minä kieltäydyn. Olihan se hieno ele, mutta en ole niin luottavainen, että menisin istumaan tuntemattomien tarakalle. Pyöräilijä jää pyöräilemään hitaasti viereeni ja toivottaa hyvää itsenäisyyspäivää. Toivotan takaisin sitä samaa, sillä Suomen itsenäisyys on merkittävä asia itsellenikin, asunhan täällä.

Sen jälkeen pyöräilijä alkaa kysellä uteliaisuuttaan. Mistä päin olen, miltä tuntuu asua Suomessa ja niin edelleen. Minä vastaan kohteliaasti. Siellä synnytty, sieltä kotoisin ja Suomessa asuttu vaippaiästä lähtien. Siis olen suomalainen, sanoo pyöräilijä. Niin kai, vastaan jotain tuohon tyyliin. Pyöräilijä menee pois ja minä jään miettimään sanojani ja vastauksiani ja pyöräilijän sanoja.

Todellisuudessa en nimittäin tunne itseäni suomalaiseksi. Minä en näytä suomalaiselta, minulla ei ole sama kulttuuriperintö kuin suomalaisilla, arvomaailmani - vaikka Suomessa olenkin asunut - on otettu sieltä sun täältä ympäri maailmaa (toisin sanoen ei ole puhtaasti suomalainen), sydämeni on myös siellä sun täällä ympäri maailmaa, isovanhempani eivät sotineet Suomen puolesta eikä minua ulkomailla osata tunnistaa suomalaiseksi eikä edes länsimaalaiseksi. Eroan suomalaisista siis todella paljon.

Samalla aloin miettiä sitä, että miksi suomalaiset tahtovat omia minua itselleen. Ymmärrän, että on suuri kunnia ja kohteliaisuus suomalaisten puolelta, että he hyväksyvät minut yhtenä heistä, mutta toisaalta onko sitä välttämättä osoitettava nimittämällä minua suomalaiseksi? Etenkään kun en voi olla varma siitä, olisivatko he samaa mieltä enää, jos teen jonkun suuren rikoksen. Miten uutisotsikot minua nimittäisivät, jos jäisin kiinni esimerkiksi pahoinpitelemästä naapuria, potkimasta koiria tai vaikka (Jumala minua siltä ja näistä muistakin teoista varjelkoon) murhaamasta ihmisiä? Vähän arvelen, että olisin silloin maahanmuuttajanuori, islamisti (hyi tuota sanaa) tai ulkomaalaistaustainen suomalainen tai jos jotakin muuta nimeä käytettäisiin, niin se ei olisi ainakaan pelkkä "suomalainen".

Kaikkein mieluiten olen siis se, mistä vanhempani tulevat. Vaikka arvostan suomalaisia ja heidän kulttuuriaan, en pysty täydellisesti koskaan sulautumaan heidän joukkoonsa. Eihän se haittaa? Saanhan asua täällä, tehdä töitä, opiskella ja siitä huolimatta säilyttää tietoisuuteni omista juuristani, pysyä korkeintaan ulkomaalaisena suomalaisena?