Ystävä

Olen onnekas ihminen. Minulla on paljon hyviä tuttuja ja kavereita. Minua ympäröivät ihmiset, joista pidän ja jotka luullakseni tykkäävät minusta. Olisi niin ihana kutsua heitä ystäviksi. Olisi niin ihana olla heille läheinen.

Ongelman tekee kuitenkin yksi asia. Me uskomme eri lailla. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisin muita huonompina kuin mitä itse olen. Oikeastaan kyse on päinvastaisesta tunteesta. Minä tunnen pettäväni kaverini.

Kun olemme yhdessä, aikaa kuluu ja me tuemme toisiamme tämän elämän asioissa. Yritämme kannustaa toisiamme opiskelussa ja kovassa yrittämisessä. Tänään parin opiskelijatutun voimin olen jaksanut tehdä sellaista, mistä olisin luopunut yksin ollessani. Ulkoapäin kaikki näyttää hyvältä.

Sitten tulee ilta ja me erkanemme toisistamme. Mietin päivän kulkua. Mietin, miten ihania ihmisiä olen kohdannut. Mitä enemmän ajattelen tuttujani, sitä huonommaksi kaveriksi itseni tunnen. Se johtuu siitä, että minä ajattelen paljon pidemmälle, siihen aikaan, kun yksikään meistä ei enää kävele Maan kamaralla.

Itse ainakin toivoisin, että voisin tavata nykyisiä ystäviäni vielä kuoleman jälkeen iloisissa merkeissä. Haluaisin kohdata heitä Paratiisissa, olla heidän naapurinsa ja yhdessä muistella aikaa tässä elämässä. Haluaisin nähdä heidät onnellisena. Mutta vaikka kuinka haluaisin todistaa tämän tapahtuman, niin minkä vuoksi suuni pysyy mykkänä, tekoni huomaamattomina ja uskoni aste heikkona? Minkä vuoksi en yrittäisi auttaa kavereitani löytämään itselleen upean asunnon, suuremman maapläntin, kuin minkä he ikinä voivat omistaa Maassa, ja hienot ruuat, kun niiden saavuttaminen on kuitenkin todella yksinkertaista? Ennen kaikkea miksi en yrittäisi näyttää heille tien, jossa sekä he että Jumala olisivat tyytyväisiä? Ymmärtävätkö he, etten voi kutsua itseäni ystäväksi ennen kuin olen yrittänyt kertoa heille kaikesta tästä?

Unelmani on yksinkertainen. Ehdotuksen tekeminen on sitä vaikeampaa. Ehdotuksen, joka alkaisi sanoilla: "Etkö sinäkin haluaisi tavata minua Paratiisissa?..."